22. 1. 2011
Aloitan nyt tämän blogin Helsingissä Auroran sairaalassa, jossa olen hoidossa pitkään kestäneen masennuksen seurauksena. Lokakuussa minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja olen saanut maanisdepessiivisen statuksen vuonna 1993. Mietin perusteellisesti miksi kirjoittaa asiasta joka on näin henkilökohtainen. Yksi syy on se että aika käy pitkäksi makaillessa, täällä kun sitä aikaa riittää. Toinen syy liittyy häpeän ja heikkouden tunteisiin. En jaksa enää näytellä voimakasta ja rohkeaa. Tunnustamalla omat puutteeni saatan ehkä joskus nähdä todellisen itseni. Kolmanneksi toivon että joku vastaavassa tilanteessa oleva sattuisi lukemaan näitä rivejä ja rohkaistuisi hakemaan apua. Sitä saa kun hätä on todellinen.
Itselläni tilanne meni niin pitkälle että aloin päivittäin miettimään, olisinko valmis nyt kuolemaan. Olenko tehnyt ne asiat mitä pitää tehdä ja jättänyt tekemättä ne, mitä ei pitänyt. Tiesin että tarvitsen apua, mutta en osannut sitä pyytää. Halusin päästä johonkin hoitoon, ja kävin mielessäni kaikenlaisia vaihtoehtoja. Jos menisin alasti makaamaan Mannerheimintielle tai pankkiin ja huutaisin että tämä on ryöstö, ja katsoisin minne sitä päätyy.
Tilanne huipentui, kun melkein 14 vuotta jatkunut ihmissuhde tuli tiensä päähän. Kun laitoin oven kiinni, tunsin itseni niin heikoksi ja avuttomaksi että tiesin tarvitsevani apua. Kun yritin katsoa tulevaisuuteen, en nähnyt kengänkärkiäni pidemmälle. Pysäkillä katsoin raitiovaunun kyljestä heijastuvia ihmisten jalkoja ja yritin tunnistaa omani. Heiluttelin jalkojani mutta en nähnyt. Seuraavalla ratikalla sitten tänne Auroraan.
Täällä on psykiatrinen päivystys 24 tuntia vuorokaudessa. Ensin sairaanhoitaja tekee alustavan haastattelun. Sen jälkeen lääkäri, he ovat kai psykiatreja, jonka kanssa sitten mietitään jatkotoimenpiteistä.
Kerroin että pelkään katoavani ja että luonnonlakien mukaan minulla ei pitäisi olla mitään syytä olla olemassa. Ei ole mitään, mistä pitää kiinni eikä suuntaa minne mennä. Sain sitten petipaikan rakennuksesta nro 7, jossa hoidetaan vähän helpompia tapauksia. Muutamana ensimmäisenä päivänä ulkona liikkuminen on rajoitettua esim 3X puoli tuntia päivässä. Jos on itsetuhoisia ajatuksia tai jos joutuu paniikkiin.
Nyt minun täytyy pitää yllä sosiaalisia suhteita, ystävät ovat todella tärkeitä paranemisprosessissa. Täällä minun ei tarvitse olla mitään, yritän vain elellä hetken kerrallaan ja toivoa että latu löytyy.