6,1 sunnuntai-ilta
Huomenna katsomaan uutta asuntoa tekemään vuokrasopimuksen. Tänään kävin ihmis-siedätyshoidossa Vallilan kirpputorilla. Mikäs sen mukavampi paikkaa ottaa lähikontaktia lajinsa edustajiin, Ei hermostuttanut, enemmänkin huvitti. Kämppis hoiti kuorsausongelmansa kurlaamalla kurkkuaan kalanmaksaöljyllä, vinkiksi vaan. Käy mikä vaan ruokaöljy, mutta ei mobilsuperralliformula.
Saattaa olla että lähden kun on saatu toimeentuloasiat hoidettua ja lääkärin loppulausunto. Mulla on nyt sellainen vaihe, että on vaikea lähteä täältä ulos päivälomille. Paluu on yhtä vaikea. On niin paljon kavereita täällä ja aivan uskomaton solidaarisuus. Niin eri ikäisiä ihmisiä ja niin erilaisista elämäntilanteista. Nelikymppiset ukot pelaa pantomiimia teinityttöjen kanssa. Vanhat arvokkaat rouvat muistelevat menneitä ja yksi heiluu esittelemässä maitosientään. Ikävä tulee näitä ihmisiä. Mistä mä tuolla ulkona löydän tällaisen yhteisön. Pitää varmaan tulla kesällä uudestaan kun kalliot on sulaneet ja puut kukassa.
Omaan asuntoon muuttaminen on vapauttava ajatus, mutta toisaalta pelottavaa. Miten saan itseni ylös ihmisten ajoissa, ja mitäs sitten. No jonain päivänä on Laaksossa avohoitokäynti. Lääkkeet otettava säännöllisesti, jotain liikuntaa.
Tiedän että kun tuosta portista ulos kävelee, niin aika herkkänä sitä on. Siviilissä sitä vetää ne omat rooliviittansa ja naamarinsa eikä välttämättä halua muistella sairasjaksoa.
Pahin visio on se, että telkeydyn kolmeksi viikoksi uuteen kotiin harjoittelemaan tatuointia itseeni.
Mulla on siellä iso keittiö käytössä.
Terveisin herra 47 http://www.youtube.com/watch?v=T6wv35-oPDg
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
3. 2. 2011
Eilen kävin postissa ja lasipalatsin kahvilassa. Istuin epämukavasti matalalla upottavalla pallilla ja yritin näyttää luontevalta. Ihmiset näyttivät raikkailta ja vapautuneilta. Pöydät olivat melkein kiinni toisissaan, mutta ketään se ei näyttänyt häiritsevän. Meistä on kehittynyt hyvin sosiaalisia olentoja. Apinatkin tykkäävät istuskella tiiviinä rykelminä. Minulle keskustelun aloittaminen tuntemattoman ihmisen kanssa on tosi vaikeaa. En tiedä mistä puhua. "Moi. Olisiko neideillä hetki aikaa. Olen tuolta Aurorasta ja yritän tässä opetella sosiaalisia taitoja." Helpompaa olisi alkaa etsiä kirppuja toisen turkista.
Miksi en osaa kommunikoida? Tein muutamia muistiinpanoja, mitä pitää muistaa ihmisten seurassa.
- Älä katso liian tarkasti, ei liian suoraan. Parempi vähän vinosti.
- Ei liian kauan silmiin. Katso välillä vaikka käsiä, ne on helppo kohde.
- Älä tuijottele jonnekin musiikkitalon rakennustyömaalle.
- Älä mulkoile tai pyörittele silmiä.
- Pidä selkä suorassa, pää pystyssä.
- Heiluttele luovasti käsiä puhuessasi.
- Puhuessa säilytä rytmi. Ei sarjatulimonologeja, toisen pitää antaa välillä puhua.
- Ei liian pitkiä taukoja. Älä anna ajatusten karata avaruudellisiin asioihin, ellei keskustelukumppani ole samalla aaltopituudella.
- Puhu neutraaleista ja ajankohtaisista asioista, ainakin aluksi. Maitosieni tai pakurikääpä ei välttämättä kiinnosta kovin monia.
- Puhu positiiviseen sävyyn. Älä hauku Jyrki Kataista tai sprayrusketusta.
- Ei saa kiroilla.
- Älä sano että olet mielisairaalasta päivälomalla.
Eilen kävin postissa ja lasipalatsin kahvilassa. Istuin epämukavasti matalalla upottavalla pallilla ja yritin näyttää luontevalta. Ihmiset näyttivät raikkailta ja vapautuneilta. Pöydät olivat melkein kiinni toisissaan, mutta ketään se ei näyttänyt häiritsevän. Meistä on kehittynyt hyvin sosiaalisia olentoja. Apinatkin tykkäävät istuskella tiiviinä rykelminä. Minulle keskustelun aloittaminen tuntemattoman ihmisen kanssa on tosi vaikeaa. En tiedä mistä puhua. "Moi. Olisiko neideillä hetki aikaa. Olen tuolta Aurorasta ja yritän tässä opetella sosiaalisia taitoja." Helpompaa olisi alkaa etsiä kirppuja toisen turkista.
Miksi en osaa kommunikoida? Tein muutamia muistiinpanoja, mitä pitää muistaa ihmisten seurassa.
- Älä katso liian tarkasti, ei liian suoraan. Parempi vähän vinosti.
- Ei liian kauan silmiin. Katso välillä vaikka käsiä, ne on helppo kohde.
- Älä tuijottele jonnekin musiikkitalon rakennustyömaalle.
- Älä mulkoile tai pyörittele silmiä.
- Pidä selkä suorassa, pää pystyssä.
- Heiluttele luovasti käsiä puhuessasi.
- Puhuessa säilytä rytmi. Ei sarjatulimonologeja, toisen pitää antaa välillä puhua.
- Ei liian pitkiä taukoja. Älä anna ajatusten karata avaruudellisiin asioihin, ellei keskustelukumppani ole samalla aaltopituudella.
- Puhu neutraaleista ja ajankohtaisista asioista, ainakin aluksi. Maitosieni tai pakurikääpä ei välttämättä kiinnosta kovin monia.
- Puhu positiiviseen sävyyn. Älä hauku Jyrki Kataista tai sprayrusketusta.
- Ei saa kiroilla.
- Älä sano että olet mielisairaalasta päivälomalla.
tiistai 1. helmikuuta 2011
1. 2. 2011
Ego on aika huvittava olio. Tällaisessa tilanteessa kun joutuu tunnustamaan omat heikkoutensa, ego ei tiedä miten päin olla. Se rakastaa kaikenlaista huomiota mutta myötätuntoa se ei voi sietää. Siitä ei ole sille mitään hyötyä. Typerää lässytystä.
Toipuva ihminen ei koe egoa erityisen tärkeänä eikä jaksa antaa sille sen tarvitsemaa huomiota. Ego vaihtaa taktiikkaa, se siirtyy itsesääliin. Katso meitä, miten kurjassa tilassa me olemme. Jonkun täytyy hoivata meitä, pitää huolta, ratkaista ongelmamme, eiks niin. Meillä on oikeus, me ollaan erityisiä.
Kun koetan hahmotella miltä ego näyttää, tulee mieleen se Pikku Nälkä jostain tv-mainoksesta. Toisaalta säälittävän hellyttävä reppana, toisaalta kyltymätön hirviö joka kasvaa niin suureksi kuin ruokit sitä.
Se mielellään vääntää vitsiä muista ja ivailee kierosti, mutta itseensä kohdistuvaa huumoria se ei siedä. Egon ainoa tehtävä on kasvattaa itseään. Se ei pysty hallitsemaan itseään, eikä se tiedä minkä takia haluaa kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi. "Ruoki minua, tarvitsen huomiota ja ihailua. Kun olen kasvanut tarpeeksi isoksi, pystyn suojeleman sinua, autan pääsemään päämäärääsi (päämääräämme) ja menestyt. Miljoonat fanit odottavat."
Ego on aika huvittava olio. Tällaisessa tilanteessa kun joutuu tunnustamaan omat heikkoutensa, ego ei tiedä miten päin olla. Se rakastaa kaikenlaista huomiota mutta myötätuntoa se ei voi sietää. Siitä ei ole sille mitään hyötyä. Typerää lässytystä.
Toipuva ihminen ei koe egoa erityisen tärkeänä eikä jaksa antaa sille sen tarvitsemaa huomiota. Ego vaihtaa taktiikkaa, se siirtyy itsesääliin. Katso meitä, miten kurjassa tilassa me olemme. Jonkun täytyy hoivata meitä, pitää huolta, ratkaista ongelmamme, eiks niin. Meillä on oikeus, me ollaan erityisiä.
Kun koetan hahmotella miltä ego näyttää, tulee mieleen se Pikku Nälkä jostain tv-mainoksesta. Toisaalta säälittävän hellyttävä reppana, toisaalta kyltymätön hirviö joka kasvaa niin suureksi kuin ruokit sitä.
Se mielellään vääntää vitsiä muista ja ivailee kierosti, mutta itseensä kohdistuvaa huumoria se ei siedä. Egon ainoa tehtävä on kasvattaa itseään. Se ei pysty hallitsemaan itseään, eikä se tiedä minkä takia haluaa kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi. "Ruoki minua, tarvitsen huomiota ja ihailua. Kun olen kasvanut tarpeeksi isoksi, pystyn suojeleman sinua, autan pääsemään päämäärääsi (päämääräämme) ja menestyt. Miljoonat fanit odottavat."
maanantai 31. tammikuuta 2011
31.1. 2011 maanantai Aurora
Tällä osastolla potilaista enemmistö on alle kolmekymppisiä. Eilen juttelin kahvilassa parikymppisen tytön kanssa, joka oli yrittänyt lopettaa omakätisesti elämänsä. Hän sanoi ettei halua mitenkään osallistua tähän elämään. On ihan sama, onko olemassa vai ei. Eleettömässä olemuksessa oli jotain lopullista ja pelottavan levollista. En keksinyt oikein mitään lohduttavaa sanottavaa kun itsekin elää arvotyhjiössä.
Monilla nuorilla on hirvittävän synkkä kuva maailmasta. Toisaalta se kuuluu teiniangstiin, silloin saa vielä olla vihainen ja ahdistunut. Sitten kun joutuu systeemin rattaisiin ja pärjäämään omillaan, täytyy opetella neutraaliksi. Pitää olla tehokas ja pirteä vaikka väkisin. Minusta tuo tyttö oli päättänyt olla lähtemättä mukaan oravanpyörään.
Mitä vaihtoehtoja sitten on?
Itselleni hahmottui parikymppisenä että en pysty tekemään mitään, mihin minulla ei ole intohimoa. Ei minulla ole ollut mitään taloudellisia tavoitteita eikä mielenkiintoa normielämään. Ei ole olemassa mitään kaavaa, miten elämän kuuluisi mennä. Taidekoulu antoi uuden suunnan, se pelasti minut sekavasta ja itsetuhoisesta tilanteesta. Paikanvaihdos, uudet ystävät, mielekästä tekemistä, ... Koulu sitten vei lopullisesti taiteilijan kivikkoiselle polulle, jolle ei paljon senttejä putoile, mutta matkan varrella on paljon mielenkiintoista katseltavaa ja tekemistä.
Voitin eilen nuoret Trivial Pursuitissa, etuna oli esihistorialliset kysymyskortit jostain Neuvostoliiton ajalta. Finaalikysymysenä oli "kenen levy on Broken English?" Sattuu just olemaan MP-soittimessa. Pikkusen tuulettelin.
Tällä osastolla potilaista enemmistö on alle kolmekymppisiä. Eilen juttelin kahvilassa parikymppisen tytön kanssa, joka oli yrittänyt lopettaa omakätisesti elämänsä. Hän sanoi ettei halua mitenkään osallistua tähän elämään. On ihan sama, onko olemassa vai ei. Eleettömässä olemuksessa oli jotain lopullista ja pelottavan levollista. En keksinyt oikein mitään lohduttavaa sanottavaa kun itsekin elää arvotyhjiössä.
Monilla nuorilla on hirvittävän synkkä kuva maailmasta. Toisaalta se kuuluu teiniangstiin, silloin saa vielä olla vihainen ja ahdistunut. Sitten kun joutuu systeemin rattaisiin ja pärjäämään omillaan, täytyy opetella neutraaliksi. Pitää olla tehokas ja pirteä vaikka väkisin. Minusta tuo tyttö oli päättänyt olla lähtemättä mukaan oravanpyörään.
Mitä vaihtoehtoja sitten on?
Itselleni hahmottui parikymppisenä että en pysty tekemään mitään, mihin minulla ei ole intohimoa. Ei minulla ole ollut mitään taloudellisia tavoitteita eikä mielenkiintoa normielämään. Ei ole olemassa mitään kaavaa, miten elämän kuuluisi mennä. Taidekoulu antoi uuden suunnan, se pelasti minut sekavasta ja itsetuhoisesta tilanteesta. Paikanvaihdos, uudet ystävät, mielekästä tekemistä, ... Koulu sitten vei lopullisesti taiteilijan kivikkoiselle polulle, jolle ei paljon senttejä putoile, mutta matkan varrella on paljon mielenkiintoista katseltavaa ja tekemistä.
Voitin eilen nuoret Trivial Pursuitissa, etuna oli esihistorialliset kysymyskortit jostain Neuvostoliiton ajalta. Finaalikysymysenä oli "kenen levy on Broken English?" Sattuu just olemaan MP-soittimessa. Pikkusen tuulettelin.
perjantai 28. tammikuuta 2011
29. 1. Lauantai
Eilen tein masentavan ja uuvuttavan käynnin keskustaan. Kävin hakemassa poste restantesta kirjeet. Olin päättänyt että minulla on aikaa, kuljen hitaan arvokkaasti pää pystyssä ja ruoto suorassa Jos alkaa vihreä vilkuttaa punaista niin en kiihdytä askeliani. Näin näytän miten rikas olen, aikaa loputtomasti. Noh, ei sitä kauan kestänyt kun huomasti vipeltävänsä kumarassa väistellen "oisko sulla hetki aikaa" olentoja. "Sori, nyt on vähän kiire". Olisi ihan hyvin voinut pysähtyä juttelemaan. Varmaan se olisi sille feissarillekin mukavaa vaihtelua päivään. Meillä näyttää paljon jotain ihme mekaanisia rutiineja, jotka tartutamme toisiimme. Pitää olla kaikenlaista näennäistoimintaa ja hallita väistöliikkeet.
Suoriuduin kirjakaupasta ja pähkinäostoksista panikoimatta mutta sitten äkkiä suunta Töölönlahden rantaa pitkin takaisin tänne ajattomuuteen.
Metro- lehden otsikossa tunnettu Muija tilittää että Äijä puree ja lyö. Odottaako ne että joku lukija tekee rikosilmoituksen? Kyllä me ihmiset käytämme mitä omituisempia keinoja tullaksemme huomatuiksi. Ihan vaan esimerkkinä laitan tähän spayrusketuksen. Se saattaa keinovalossa näyttää ihan mageelta, mutta näyttää aika koomiselta vaaleahiuksisella henkilöllä, ja jos vielä huulet on vaaleammat kuin se spreijattu iho. Tulee mieleen se leffa missä Pekka ja Pätkä plankkaavat naamansa esiintyäkseen ameriikkalaisina artisteina. Nyt tämä menee kyynisen saivartelun puolelle ja kohta ollaan Kokoomuksen kimpussa. Vaihdetaan moodia.
Jostain syystä on tullut katsottua vankila-aiheisia leffoja viime päivinä. Eilen katsoin ranskalaisen leffan "Un Prophete". Väkivaltainen mutta todella vaikuttava, välillä tuntui kuin olisi dokumenttia katsonut. Siinä oli aika lohdullinen loppu. Nyt kun on aikaa ja herkässä mielentilassa, on elokuvien ja musiikin kuuntelu ollut valikoitua mutta hyvin intensiivistä. Olen aiemmin ollut musiikin maratonkuuntelija. Tällaista spotifykuuntelua, jos ei kolahda 20 sekunnissa niin ihan paskaa. Seuraava. Paljon ja koko ajan. Nyt kun tässä on avautunut intiimeistä asioista niin tunnustan samalla että kuuntelen Vesa-Matti Loiria (erityisesti niitä Loiri-Leinoja) ja Red Hot Chili Peppersiä ja Queenia (vanhempaa tuotantoa) ja mitä niitä vielä oli trenditietoisen musiikkisnopin ysköksiä.
Molemmat huonekaverini kotiutettiin eilen. Vaikka minulle oli vaikea sopeutua asumaan samassa huoneessa, niin illalla tuli yksinäinen olo. Meistä tuli kuitenkin aika läheisiä, mutta tiedän että jos sattuisi siviilissä tapaamaan, asetelma olisi ihan toinen. Arkiroolissa sitä on ihan toisenlainen ihminen. Ei voi olla näin haavoittuva. Potilaalla on potilaan rooli. Yritän nyt päästä eroon tuosta ajattelumallista, että pitäisi kulkea pää painuksissa eleettömänä ja välttää nauramista ja katsekontaktia. Olen yrittänyt keskustella mahdollisimman paljon muiden potilaiden kanssa. Toisen kuunteleminen on auttanut löytämään myötätunteen itsessään. Ihmisessä on loppumattomasti myötätuntoa ja mitä enemmän sitä annat, niin varastot vaan täyttyvät. Sitä kautta ehkä löytää ilonkin.
Eilen tein masentavan ja uuvuttavan käynnin keskustaan. Kävin hakemassa poste restantesta kirjeet. Olin päättänyt että minulla on aikaa, kuljen hitaan arvokkaasti pää pystyssä ja ruoto suorassa Jos alkaa vihreä vilkuttaa punaista niin en kiihdytä askeliani. Näin näytän miten rikas olen, aikaa loputtomasti. Noh, ei sitä kauan kestänyt kun huomasti vipeltävänsä kumarassa väistellen "oisko sulla hetki aikaa" olentoja. "Sori, nyt on vähän kiire". Olisi ihan hyvin voinut pysähtyä juttelemaan. Varmaan se olisi sille feissarillekin mukavaa vaihtelua päivään. Meillä näyttää paljon jotain ihme mekaanisia rutiineja, jotka tartutamme toisiimme. Pitää olla kaikenlaista näennäistoimintaa ja hallita väistöliikkeet.
Suoriuduin kirjakaupasta ja pähkinäostoksista panikoimatta mutta sitten äkkiä suunta Töölönlahden rantaa pitkin takaisin tänne ajattomuuteen.
Metro- lehden otsikossa tunnettu Muija tilittää että Äijä puree ja lyö. Odottaako ne että joku lukija tekee rikosilmoituksen? Kyllä me ihmiset käytämme mitä omituisempia keinoja tullaksemme huomatuiksi. Ihan vaan esimerkkinä laitan tähän spayrusketuksen. Se saattaa keinovalossa näyttää ihan mageelta, mutta näyttää aika koomiselta vaaleahiuksisella henkilöllä, ja jos vielä huulet on vaaleammat kuin se spreijattu iho. Tulee mieleen se leffa missä Pekka ja Pätkä plankkaavat naamansa esiintyäkseen ameriikkalaisina artisteina. Nyt tämä menee kyynisen saivartelun puolelle ja kohta ollaan Kokoomuksen kimpussa. Vaihdetaan moodia.
Jostain syystä on tullut katsottua vankila-aiheisia leffoja viime päivinä. Eilen katsoin ranskalaisen leffan "Un Prophete". Väkivaltainen mutta todella vaikuttava, välillä tuntui kuin olisi dokumenttia katsonut. Siinä oli aika lohdullinen loppu. Nyt kun on aikaa ja herkässä mielentilassa, on elokuvien ja musiikin kuuntelu ollut valikoitua mutta hyvin intensiivistä. Olen aiemmin ollut musiikin maratonkuuntelija. Tällaista spotifykuuntelua, jos ei kolahda 20 sekunnissa niin ihan paskaa. Seuraava. Paljon ja koko ajan. Nyt kun tässä on avautunut intiimeistä asioista niin tunnustan samalla että kuuntelen Vesa-Matti Loiria (erityisesti niitä Loiri-Leinoja) ja Red Hot Chili Peppersiä ja Queenia (vanhempaa tuotantoa) ja mitä niitä vielä oli trenditietoisen musiikkisnopin ysköksiä.
Molemmat huonekaverini kotiutettiin eilen. Vaikka minulle oli vaikea sopeutua asumaan samassa huoneessa, niin illalla tuli yksinäinen olo. Meistä tuli kuitenkin aika läheisiä, mutta tiedän että jos sattuisi siviilissä tapaamaan, asetelma olisi ihan toinen. Arkiroolissa sitä on ihan toisenlainen ihminen. Ei voi olla näin haavoittuva. Potilaalla on potilaan rooli. Yritän nyt päästä eroon tuosta ajattelumallista, että pitäisi kulkea pää painuksissa eleettömänä ja välttää nauramista ja katsekontaktia. Olen yrittänyt keskustella mahdollisimman paljon muiden potilaiden kanssa. Toisen kuunteleminen on auttanut löytämään myötätunteen itsessään. Ihmisessä on loppumattomasti myötätuntoa ja mitä enemmän sitä annat, niin varastot vaan täyttyvät. Sitä kautta ehkä löytää ilonkin.
torstai 27. tammikuuta 2011
27. 1. 2011
Tutustuminen outoon maailmaan aidan toisella puolella. Kävin Nesteellä kahvilla. Oli kuin olisi ollut ulkomailla kun kuuntelin mitä ihmiset keskustelivat pöydissään. Sanat olivat kyllä ihan tuttuja, mutta mistä he oikein puhuivat. Mistä ihmiset yleensä huoltoaseman kahvilassa puhuvat? Pankkitunnuksista, Viikin Prismasta, vesivaurioista, sähkölinjoista, puolesta miljoonasta, ... Joka toisessa pöydässä joku luki iltalehteä. Mitä paperin tuhlausta. Outo paikka. Pidin takin päällä ettei pyjamapaita näy.
Päivällisen jälkeen ystävällinen maahinen piipahti, toi kyniä ja piirusteluvihkoja.
Jos joku on saanut sellaisen kuvan, että olen jotenkin traagisesti joutunut asunnottomaksi, olen ehkä ollut huolimaton sanavalinnoissani. Erosimme yhteisymmärryksessä ilman draamaa. En joutunut kodittomaksi, mutta sen ihmiset yhdessä pitävän voiman kadottua koti käsitteenä menetti merkityksensä. Olen kuullut paljon tarinoita myrskyisistä eroista, tapellaan omaisuudesta, "aina on se toinen joka jättää", eronneet eivät voi olla ystäviä keskenään, ... Mitään tällaista ei ollut. Tämä ero on surullinen mutta hyvin kaunis. Ja uskon että ystävyys säilyy.
Ensimmäiset litiumit on nyt nautittu. Good bye joviaali seuramies, kaikki hienot hybrikset, elämää suuremmat luovuuden purkaukset, röntgenkatse ja kukkulan kuninkuus. Tervetuloa kahiseva toppatakki, sohjoinen suora ja henkinen munattomuus.
Tutustuminen outoon maailmaan aidan toisella puolella. Kävin Nesteellä kahvilla. Oli kuin olisi ollut ulkomailla kun kuuntelin mitä ihmiset keskustelivat pöydissään. Sanat olivat kyllä ihan tuttuja, mutta mistä he oikein puhuivat. Mistä ihmiset yleensä huoltoaseman kahvilassa puhuvat? Pankkitunnuksista, Viikin Prismasta, vesivaurioista, sähkölinjoista, puolesta miljoonasta, ... Joka toisessa pöydässä joku luki iltalehteä. Mitä paperin tuhlausta. Outo paikka. Pidin takin päällä ettei pyjamapaita näy.
Päivällisen jälkeen ystävällinen maahinen piipahti, toi kyniä ja piirusteluvihkoja.
Jos joku on saanut sellaisen kuvan, että olen jotenkin traagisesti joutunut asunnottomaksi, olen ehkä ollut huolimaton sanavalinnoissani. Erosimme yhteisymmärryksessä ilman draamaa. En joutunut kodittomaksi, mutta sen ihmiset yhdessä pitävän voiman kadottua koti käsitteenä menetti merkityksensä. Olen kuullut paljon tarinoita myrskyisistä eroista, tapellaan omaisuudesta, "aina on se toinen joka jättää", eronneet eivät voi olla ystäviä keskenään, ... Mitään tällaista ei ollut. Tämä ero on surullinen mutta hyvin kaunis. Ja uskon että ystävyys säilyy.
Ensimmäiset litiumit on nyt nautittu. Good bye joviaali seuramies, kaikki hienot hybrikset, elämää suuremmat luovuuden purkaukset, röntgenkatse ja kukkulan kuninkuus. Tervetuloa kahiseva toppatakki, sohjoinen suora ja henkinen munattomuus.
erikoinen uutinen liittyen litiumiin
1.5.2009 17:31 | Kommentit
Juomavesi, jossa on litiumia, saattaa vähentää itsemurhan riskiä. Japanilaistutkimuksesta uutisoi BBC.
Alkalimetalleihin kuuluva alkuainetta litiumia käytetään jo nyt kaksisuuntaisen eli maanis-depressiivisen mielialahäiriön hoidossa.
Oitan ja Hiroshiman yliopistojen tutkijat selvittivät litium-alkuaineen määrää juomavedessä ja vertasivat määriä tehtyihin itsemurhiin yli miljoonan asukkaan Oitan seudulla Japanissa.
Oitan 18 kunnan alueella litiumia esiintyi juomavedessä 0,7–59 mikrogrammaa litraa kohden. Itsemurhien määrä oli selvästi pienempi niillä alueilla, joissa litiumia esiintyy juomavedessä eniten.
Tutkijoiden mukaan jo pienetkin annokset litiumia saattavat vähentää itsemurhien riskiä. Litiumia sisältävän veden juomisella voi olla vuosien varrella kasautuva myönteinen vaikutus aivoihin.
Japanilaistutkijoiden mukaan aiheesta on syytä tehdä lisätutkimuksia. Litiumin suora lisääminen juomaveteen saa kuitenkin tutkijoilta tyrmäyksen. Suurissa määrissä litium voi myös olla myrkyllistä.
Tutkimus on julkaistu British Journal of Psychiatry -lehdessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)