27. 1. 2011

Tutustuminen outoon maailmaan aidan toisella puolella. Kävin Nesteellä kahvilla. Oli kuin olisi ollut ulkomailla kun kuuntelin mitä ihmiset keskustelivat pöydissään. Sanat olivat kyllä ihan tuttuja, mutta mistä he oikein puhuivat. Mistä ihmiset yleensä huoltoaseman kahvilassa puhuvat? Pankkitunnuksista, Viikin Prismasta, vesivaurioista, sähkölinjoista, puolesta miljoonasta, ...  Joka toisessa pöydässä joku luki iltalehteä. Mitä paperin tuhlausta. Outo paikka. Pidin takin päällä ettei pyjamapaita näy.
Päivällisen jälkeen ystävällinen maahinen piipahti, toi kyniä ja piirusteluvihkoja.
Jos joku on saanut sellaisen kuvan, että olen jotenkin traagisesti joutunut asunnottomaksi, olen ehkä ollut huolimaton sanavalinnoissani.  Erosimme yhteisymmärryksessä ilman draamaa. En joutunut kodittomaksi, mutta sen ihmiset yhdessä pitävän voiman kadottua koti käsitteenä menetti merkityksensä. Olen kuullut paljon tarinoita myrskyisistä eroista, tapellaan omaisuudesta, "aina on se toinen joka jättää",  eronneet eivät voi olla ystäviä keskenään, ... Mitään tällaista ei ollut. Tämä ero on surullinen mutta hyvin kaunis. Ja uskon että ystävyys säilyy.
Ensimmäiset litiumit on nyt nautittu. Good bye joviaali seuramies, kaikki hienot hybrikset, elämää suuremmat luovuuden purkaukset, röntgenkatse ja kukkulan kuninkuus. Tervetuloa kahiseva toppatakki, sohjoinen suora ja henkinen munattomuus.