29. 1.  Lauantai

Eilen tein masentavan ja uuvuttavan käynnin keskustaan. Kävin hakemassa poste restantesta kirjeet. Olin päättänyt että minulla on aikaa, kuljen hitaan arvokkaasti pää pystyssä ja ruoto suorassa Jos alkaa vihreä vilkuttaa punaista niin en kiihdytä askeliani. Näin näytän miten rikas olen, aikaa loputtomasti. Noh, ei sitä kauan kestänyt kun huomasti vipeltävänsä kumarassa väistellen "oisko sulla hetki aikaa" olentoja. "Sori, nyt on vähän kiire". Olisi ihan hyvin voinut pysähtyä juttelemaan. Varmaan se olisi sille feissarillekin mukavaa vaihtelua päivään. Meillä näyttää paljon jotain ihme mekaanisia rutiineja, jotka tartutamme toisiimme. Pitää olla kaikenlaista näennäistoimintaa ja hallita väistöliikkeet.
Suoriuduin kirjakaupasta ja pähkinäostoksista panikoimatta mutta sitten äkkiä suunta Töölönlahden rantaa pitkin takaisin tänne ajattomuuteen.
Metro- lehden otsikossa tunnettu Muija tilittää että Äijä puree ja lyö. Odottaako ne että joku lukija tekee rikosilmoituksen? Kyllä me ihmiset käytämme mitä omituisempia keinoja tullaksemme huomatuiksi.  Ihan vaan esimerkkinä laitan tähän spayrusketuksen. Se saattaa keinovalossa näyttää ihan mageelta, mutta näyttää aika koomiselta vaaleahiuksisella henkilöllä, ja jos vielä huulet on vaaleammat kuin se spreijattu iho. Tulee mieleen se leffa missä Pekka ja Pätkä plankkaavat naamansa esiintyäkseen ameriikkalaisina artisteina. Nyt  tämä menee kyynisen saivartelun puolelle ja kohta ollaan Kokoomuksen kimpussa. Vaihdetaan moodia.
Jostain syystä on tullut katsottua vankila-aiheisia leffoja viime päivinä. Eilen katsoin ranskalaisen leffan "Un Prophete". Väkivaltainen mutta todella vaikuttava, välillä tuntui kuin olisi dokumenttia katsonut. Siinä oli aika lohdullinen loppu. Nyt kun on aikaa ja herkässä mielentilassa, on elokuvien ja musiikin kuuntelu ollut valikoitua mutta hyvin intensiivistä. Olen aiemmin ollut musiikin maratonkuuntelija. Tällaista spotifykuuntelua, jos ei kolahda 20 sekunnissa niin ihan paskaa. Seuraava. Paljon ja koko ajan. Nyt kun tässä on avautunut intiimeistä asioista niin tunnustan samalla että kuuntelen Vesa-Matti Loiria (erityisesti niitä Loiri-Leinoja) ja Red Hot Chili Peppersiä ja Queenia (vanhempaa tuotantoa) ja mitä niitä vielä oli trenditietoisen musiikkisnopin ysköksiä.
Molemmat huonekaverini kotiutettiin eilen. Vaikka minulle oli vaikea sopeutua asumaan samassa huoneessa, niin illalla tuli yksinäinen olo. Meistä tuli kuitenkin aika läheisiä, mutta tiedän että jos sattuisi siviilissä tapaamaan, asetelma olisi ihan toinen. Arkiroolissa sitä on ihan toisenlainen ihminen. Ei voi olla näin haavoittuva. Potilaalla on potilaan rooli. Yritän nyt päästä eroon tuosta ajattelumallista, että pitäisi kulkea pää painuksissa eleettömänä ja välttää nauramista ja katsekontaktia. Olen yrittänyt keskustella mahdollisimman paljon muiden potilaiden kanssa. Toisen kuunteleminen on auttanut löytämään myötätunteen itsessään. Ihmisessä on loppumattomasti myötätuntoa ja mitä enemmän sitä annat, niin varastot vaan täyttyvät. Sitä kautta ehkä löytää ilonkin.