Tänään puhuin lääkärin kanssa jatkosta. Saan olla ainakin 7. 2. saakka. Sitten menen Laakson sairaalaan kartoituskäynnille ja ilmeisesti aloitetaan pidempiaikainen avohoito. Sähköhoitoakin tarjottiin, mutta taidan jättää väliin. Tuli Mc Murphy käenpesästä mieleen. Täällä kyllä saa anestesian ensin. Huonekaveri on käynyt viisi kertaa, mutta ei osannut sanoa, onko ollut mitään vaikutusta.
Aika paljon istuskelen sängyn laidalla ja tuijottelen seinää. Tässä on minä, tuossa seinä. Minä Jouni, sinä Seinä. Alumiinilista melkein pään korkeudella ja siinä pistorasia. Lämpömittari. Muuten puhdas valoinen seinä. Siinä on kaikki mahdollisuudet maalata vaikka joku kiva pumpulipömpelimaailma. Yhden pakopisteen perspektiivi. Katoamispiste jonne kävellä.
"Itku pitkästä ilosta" tai "ilo pitkästä itkusta", toimii se toisinkin päin. Kun on tarpeeksi ryvettänyt itseään pohjamudissa, jos hetkeksi pääsee irti siitä tilasta ja näkee itsensä ulkopuolelta, niin kyllä siitä on pakko löytää jotain koomista. Siellä se kiero ego kerjää huomiota ja itsesääliä. Hyväntahtoinen pikkuilkeä herja ystävältä voi olla oikein terapeuttista.
"I want my cigarettes"
Mielenkiintoinen juttu on tämä tupakkapolitiikka täällä. Minulta otettiin nikotiinipurkat pois tullessa (sain tänään takaisin). Omia lääkkeitä ei saa ottaa mukaan. Kansliassa on kartonki Chesterfieldiä siltä varalta että joltakin loppuu omat. Polttelin sitten viikonlopun teidän kustantamia spadduja, kiitos rakkaat ystävät.
Eilen nostettiin sitä iltalääkettä, sero...jotain, ja yöllä alkoi jalat vispaamaan ihan hillittömästi. Ne ei vaan pysyneet missään asennossa. Istumaan kun nousi niin vähän helpotti. Kävin suihkussa ja laskin jaloille vuoroin kuumaa ja kylmää vettä. Ei helpottanut. Kävin sitten yöhoitajalle sanomassa, hän oli todella hämmästynyt että tulee tällaisia oireita. Sain Imovanen, jolla on lääkeluokituksen lisäksi huumeluokitus, (en taida ottaa toista kertaa) ja nyt mitä tahansa laitan suuhun, maistuu metallille. Aamulla puhuin näistä levottomista jaloista huonetoverilleni ja hänellä oli ollut samasta lääkkeestä ihan samaa sheikkausta. Ja samat Imovanet.
Tällä viikolla tapaan sosiaalityöntekijän, joka toivottavasti osaa jelpata toimeentukituloasioissa ja asunnon löytämisessä. En vielä uskalla ede haaveillakaan omasta paikasta minne mennä ja vetää ovi kiinni perässä. Tuntuu ylivoimaiselta, melkein mahdottomalta lähteä itsenäisesti johonkin asunnon esittelyyn leikkimään sisäsiistiä kelpokansalaista säännöllisine toimeentuloineen. Jos laitan Hesariin ilmoituksen: kelan sairaspäivärahalla elävä bipolaari etsii rauhallista asuntoa itselleen ja maitosienelle. http://www.maitosieni.suntuubi.com/?cat=7
Ole hyvä röökeistä.
VastaaPoista