31.1. 2011 maanantai Aurora

Tällä osastolla potilaista enemmistö on alle kolmekymppisiä. Eilen juttelin kahvilassa parikymppisen tytön kanssa, joka oli yrittänyt lopettaa omakätisesti elämänsä. Hän  sanoi ettei halua mitenkään osallistua tähän elämään. On ihan sama, onko olemassa vai ei.  Eleettömässä olemuksessa oli jotain lopullista ja pelottavan levollista. En keksinyt oikein mitään lohduttavaa sanottavaa kun itsekin elää arvotyhjiössä.
Monilla nuorilla on hirvittävän synkkä kuva maailmasta. Toisaalta se kuuluu teiniangstiin, silloin saa vielä olla vihainen ja ahdistunut. Sitten kun joutuu systeemin rattaisiin ja pärjäämään omillaan, täytyy opetella neutraaliksi. Pitää olla tehokas ja pirteä vaikka väkisin. Minusta tuo tyttö oli päättänyt olla lähtemättä mukaan oravanpyörään.
Mitä vaihtoehtoja sitten on?
Itselleni hahmottui parikymppisenä että en pysty tekemään mitään, mihin minulla ei ole intohimoa. Ei minulla ole ollut  mitään taloudellisia tavoitteita eikä mielenkiintoa normielämään. Ei ole olemassa mitään kaavaa, miten elämän kuuluisi mennä. Taidekoulu antoi uuden suunnan, se pelasti minut sekavasta ja itsetuhoisesta tilanteesta. Paikanvaihdos, uudet ystävät, mielekästä tekemistä, ... Koulu sitten vei lopullisesti taiteilijan kivikkoiselle polulle, jolle ei paljon senttejä putoile, mutta matkan varrella on paljon mielenkiintoista katseltavaa ja tekemistä.
Voitin eilen nuoret Trivial Pursuitissa, etuna oli esihistorialliset kysymyskortit jostain Neuvostoliiton ajalta. Finaalikysymysenä oli "kenen levy on Broken English?" Sattuu just olemaan MP-soittimessa. Pikkusen tuulettelin.